91����

Petri Partanen:
Tervetuloa mukaan kuuntelemaan podcast-juttusarjaa Erityisen hyviä juttuja. Tässä sarjassa keskustellaan yhdenvertaisesta ja saavutettavasta harrastustoiminnasta. Tähän työryhmään kuuluu: Julia Lyytinen, Petri Partanen, Satu Piispa-Hakala sekä Tiina Ynnilä.

Satu Piispa-Hakala:
Tervetuloa kuuntelemaan Erityisen hyviä juttuja -podcastia jälleen kerran. Tämä jakso on hieman erilainen, sillä varsinainen sisältöosa on tallennettu New Cultural Horizons -hankkeen ”Että jokaisella olisi mahdollisuus osallistua taideopetukseen” -teoksen julkkareissa. Äänessä täällä on Satu Piispa-Hakala, minä olen myös haastattelijana tuossa tallennetulla pätkällä, ja asiantuntijana kuulemme yliopistotutkija Teija Koskelaa Turun yliopisto, ja sieltä nimenomaan opettajankoulutuslaitokselta. Hän on pitkän linjan tutkija ja hänen tutkimusaiheensa on inklusiivisuus. Teija tutkii inklusiivisuutta nimenomaan yleisopetuksen puolella.

Useinhan inklusiivisuuskeskustelu liitetään erityisopetuksen ja erityispedagogiikan teemoihin ja aiheisiin ja käytäntöihin, mutta Teijalla oma tutkimus- ja kehittämistoiminta on kohdentunut ja kohdentuu sinne ihan perusopetuksen niin kutsutun yleisopetuksen puolelle. Eli ihan jokaiseen lapsen ja nuoren ja opettajan toimintaan, ei vain pelkästään erityisopetuksen puolella. Tosiaan tässä New Cultural Horizons -hankkeen teoksessa Teija Koskela on kirjoittanut siinä asiantuntijatekstin liittyen siihen, että mitä se inklusiivisuus on yhteiskunnassa, mitä se on sitten koulun ulkopuolella. Ja se onkin ollut kiinnostava prosessi. Mutta tässä seuraavaksi Teija kertoo siitä julkkaritilanteessa tallennetussa haastattelussa.

 

Satu Piispa-Hakala:
Sä oot sekä kokenut erityispedagogi, erityisopettaja, että erityispedagogiikan ja erityisesti inkluusion tutkija, eikö vaan?

 

Teija Koskela:
Joo. Ja ehkä sillä tavalla vielä täsmentäisin, että erityispedagogiikan puoleltahan mulla on vähemmän, että enemmän olen katsonut inkluusiota sieltä yleisen katsantokannan puolelta. Mut se on ihan totta, että erityisopettajana olen tehnyt aika pitkään ja erityisopettajien ja luokanopettajien ja aineenopettajien koulutuksessa sitten olen toiminut. Tällä hetkellä fokuksessa tutkimuksellisesti on se inklusiivinen aika vahvasti oikeastaan suhteessa ihan mihinkä vaan. Inklusiivisen kautta yleensä edetään.

 

Satu Piispa-Hakala:
Näinpä. Tähän julkaisuun sä kirjoitit nimenomaan inkluusiosta koulun ulkopuolella ja harrastuskonteksteissa. Mitä sä huomasit tai löysit?

 

Teija Koskela:
Tää oli äärimmäisen mieluisa tehtävä. Aika usein me kasvatustieteitten puolella tarkastellaan nimenomaan sitä formaalia, sitä muodollista koulutusta ja sen eri portaita. Ja tää sun yhteydenotto anto mulle tavallaan luvan perästä mahdollisuuden oikein katsoa tarkemmin, että mitä me itse asiassa tiedetään siitä, että mitä tapahtuu koulun ulkopuolella. No, sitten kun te sitä luette, niin kyllähän te näppärästi nappaatte kiinni, että oppimisestahan tuo ihminen taas puhuu. Se oppiminen on mulle semmonen ihmisoikeus, joka välittyy hirveen montaa eri kautta.

Aikaisemmin kun on puhuttu niin kun muodollisesta ja epämuodollisesta, formaalista ja non-formaalista oppimisesta, niin tänä päivänä puhutaan aika paljon myöskin tämmöisestä kuin free choice learning. Johon mä en ole lähtenyt tossa hirveen syvälle liikenteeseen siihen suuntaan lainkaan, mutta se että kyllähän tämmönen kulttuuriin osallistuminen, kulttuuritoiminta, se on kuitenkin hirveen usein jollain muotoa semmoista kehollista ja se on voimauttavaa monelle ihmiselle. Niin siellä myöskin opitaan valtavan paljon. Kyllähän se on aina herättelevää, kun löytää alueita joita on aika vähän loppuviimeksi tutkittu akateemisen tieteen puolella.

 

Satu Piispa-Hakala:
Joo. Tää oli yksi asia, miksi rupesin ottamaan kokeneempiin tutkijoihin yhteyttä, koska en löytänyt tutkimusta. Ja kyllä se kovasti lohdutti kun sinä laitoit viestiä, että kun ei ole oikein. [naurahdus]

 

Teija Koskela:
Niin. Me ollaan semmosella alueella kulttuurin kanssa, että siinä hirveen nopsasti hypätään ikään kuin musiikkiterapian puolelle, joka taas on vähän eri juttu. Tai hypätään taideterapian puolelle. Sekin on taas vähän eri juttu. Että tässä nyt haettiin sitä, että miten monenlaiset ihmiset voi osallistua kulttuuriharrastukseen niin, että se ei välttämättä olekaan terapia-käsite edellä etenevää.

 

Satu Piispa-Hakala:
Näinpä. Osallisuus yhteiskuntaan ja yhteisöihin. Tässä varmaan tuli selväksi, että sekä sinun että minun mielestä tätä pitää tätä inkluusiota tutkia. Osaatko sä vielä perustella, että miksi?

 

Teija Koskela:
Jos nyt ajatellaan sitä, että hirveän useinhan inkluusio liitetään nimenomaan siihen koulumaailmaan. Ja se jotenkin käydään myöskin jonkun tämmösen vammaispoliittisen viitekehyksen kautta, että inkluusiohan itse asiassa ymmärretään yhä useammin ttämmösenä hyvin monenlaisena monenlaisuutena. Meillä on hyvin erilaisia lähtökohtia monestakin eri syystä. Jos nyt ajattelee sen nimenomaan tota kautta, mitä säkin äsken otit esiin, tämmösen niin kuin sosiaalisen inkluusion kautta. Mikä on minun paikkani yhteiskunnassa, miten mut nähdään, missä rooleissa mä voin toimia, esimerkiksi tässä tilanteessa sit suhteessa kulttuuriin. Onko kulttuuri myös minua varten, olenko minä kulttuuria varten? Mikä on minun, kulttuurin, taiteen välinen suhde? Niin kyllä se on aika arvokas asia tämmöstä humanistista taustaa ajatellen.

 

Satu Piispa-Hakala:
Kyllä. Ollaan nopeasti aika isojen kysymysten ja aika syvien aatosten parissa. Onko sulla jo ideoita, että miten tätä inkluusiota voisi tässä yhteydessä tutkia?

 

Teija Koskela:
Jos minä nyt avaan sanallisen arkkuni, niin Suomen Akatemian kassa olisi täynnä - tai siis hakemusluukut olis täynnä, että kassat toivottavasti sielläkin riittäisi. Mutta kyllä mä ajattelen että lähtökohtana ja hyvänä lähtökohtana voitaisiin pitää sellaista tutkimusta, jossa tavallaan sen tutkimuksen ihan suunnittelusta alkaen meidän kohderyhmä olisi mukana. Tämä olisi erinomainen alue tämmöseen osallistavan tutkimuksen kehittämiseen, jossa tavallaan se tutkimusprojekti rakennetaan yhdessä heidän kanssaan, joita tää tutkimus koskee. Se on toki haastavaa, mutta että täähän koskee toisaalta myöskin sitä, miten me saadaan lapset ja nuoret mukaan siihen prosessiin, miten me saadaan nää ohjaajat mukaan niihin prosesseihin, koska täähän on heille kaikille ja meille kaikille uuden asian oppimista. Kyllä mä luulen, että meillä on aika paljon opittavaa siitä, miten semmosta osallisuuden ja tämmöstä yhteenkuuluvuuden prosessia rakennetaan kulttuurissa.

 

Satu Piispa-Hakala:
Näinpä. Juuri aamuna tallennettiin yksi jakso podcastia ja meillä oli haastateltavana tähän meidän nepsy-kurssille osallistunut sellonsoiton- ja muskariopettaja, ja hän puhui podcastissa ja meidän alustavassakin keskustelussa siitä, miten paljon ja nopeasti heidän ammatti taiteen opettajana on muuttunut ja muuttumassa. Mun mielestä sitäkin olisi ihan hyvä kopaista tutkijana, että mitä se tarkoittaa. Sä kirjotat tossa tekstissä kulttuurin muutokselle, tarvitaan kulttuurin muutos. Mitä kaikkea sä sillä tarkoitat?

 

Teija Koskela:
Mä ajattelen ehkä sillä tavalla, että meillähän on jostain tullut ajatus, että meidän pitää erityisryhmiä palvella nimenomaan erityisryhminä. Ja ajattelen niin että se on tärkeetä. Meillä pitää olla mahdollisuutta vertaisuuteen ja meillä pitää olla mahdollisuutta siihen, että ihmiset saa kehittää hyvin aitoja vertaissuhteita myöskin kulttuurin kautta. Ajattelen kuitenkin, että siihen rinnalle tarvittaisiin sellaista ajatusta, jossa meidän kaikkien monenlaisuus tulisi näkyväksi. Eli että meillä olisi myöskin ne sellaiset kulttuurin harrastamisen mahdollisuudet, joissa sellaiset ihmiset, joilla ehkä tähän mennessä ei ole ollut hirveän vahvasti sitä omaa toimijuutta, niin he pystyisi itse ensinnäkin vaihtamaan roolia. Se että he olisi itse tuottamassa niitä projekteja, he olisi itse rakentamassa niitä projektia. Tavallaan se että ei olisikaan semmoinen ohjatun kokijan rooli, vaan että pääsisi myöskin semmoseen oma-aloitteeseen tekijän rooliin.

Tällä kohtaa mä ajattelisin, että ihan kuin katsoin niitä aikaisempia selvityksiä, niin ensinnäkin se on hirvittävän liikuntapainotteista ollut se tarjonta. Sen takia ylipäätään kaikki avaukset kulttuurin suuntaan on mun mielestä erittäin tervetulleita. Nimenomaan siihenkin suuntaan katsominen, että minkälaisen prosessin aikana olisi mahdollisuus päästä kaikille meidän harrastajille sitten antamaan ja avaamaan sitä omaa määrittelyä enemmän, siinä kasvun myötä myöskin sitten. Sellaista kulttuurin muutosta mä ehkä toivoisin.

 

Satu Piispa-Hakala:
Ei kuulosta mitenkään mahdottomalta tavoitteelta.

 

Teija Koskela:
Ei välttämättä lainkaan. Sitten toisaalta se, että me tarvitaan siis asiantuntevia ohjaavia, ja se on ihan päivänselvää. Sen lisäksi mä ajattelen, että me ollaan joskus hyvin arkoja, että me helposti vedotaan siihen, että mä en ole asiantuntija niin mä en voi ohjaajana. Mutta kyllä mä ajattelen, että kun me opitaan toimimaan pikkuhiljaa yhä useammanlaisten ihmisten kanssa, joiden taustat ja ominaisuudet on erilaisia, niin kyl me opitaan. Ja se että me opitaan myöskin ohjaamaan niitä ryhmiä siihen suuntaan, että siinä samalla me opitaan ohjaamaan sitä ryhmän ryhmädynamiikkaa yhä enemmän monenlaisuutta ymmärtäväksi. Kyllä mä ajattelen, että meillä kaikilla on se mahdollisuus oppia tätä ohjaamista ilman mitään semmosta hirveän vahvaa pohjakoulutustakaan. Siellä sitä sitten opitaan ja kehitetään uutta ja saadaan sitä uutta tietoa.

 

Satu Piispa-Hakala:
Kyllä. Oi että. Olen ihan samaa mieltä, että kyse on siitä että haluaa kohdata ja oppia.

 

Teija Koskela:
Haluaisin tässä nytkin vielä korostaa Joensuun merkitystä. Se että Joensuussa on hirmuisen pitkät perinteet erityisryhmien harrastamisella, ja erilaiset tapahtumat on suunniteltu siten että monenlaiset kulttuuriasiat tulee näkyväksi. Kyllä tää projekti sillain on lähtenyt ihan oikealla paikkakunnalla liikkeelle kun tää lähtee Pohjois-Karjalasta ja Joensuusta. Yksi semmonen ryhmä, josta en muistanut mainita, mutta jotka on nimenomaan lasten ja nuorten harrastamisen osalta aivan keskeisessä asemassa - ja kumarran syvään ja nostan kaikkia mahdollisia hattuja mahdollisimman korkealle - näiden lasten vanhemmat. Ne läheiset, jotka järjestelee näitä, koska heillä on paljon töitä siinä, että asiat saadaan järjestymään. Siinä missä semmoiset yleisöryhmät on helposti tavoitettavia useinkin, niin heti kun puhutaan minkääntyyppisestä erityisyydestä, niin vanhemmilla on hyvin hyvin iso vastuu laittaa näitä hommia liikkeelle. Se on niin iso se vastuu, että varmaan moni väsähtää, kun siinä arjessa on monta muutakin asiaa huolehdittavana kuin lapsen kulttuuriharrastus. Jotenkin siinä kohtaa se vanhempien panoksen näkyväksi tekeminen on mun mielestä äärimmäisen tärkeetä.

Se että kun tässä nyt puhutaan esimerkiksi näistä järjestöistä ja ohjaajista, niin se yhteistyö, mikä löytyy ohjaajien, järjestöjen ja vanhempien väliltä, on valtavan arvokasta. Siitä on hirvittävän vähän tutkimusta, mutta ehkä tässä saadaan jotain asiaa aikaiseksi. Sekin on ihan totta, että monessa näistä kulttuuriharrastuksista, niin siellä ikään kuin taustavoimissa on ihmisiä joilla on jonkunnäköinen opettajatausta. Kyllä meillä on varmaan monta eri saumaa viedä tätä asiaa eteenpäin, mutta henkilökohtaisesti ajattelin jollain muotoa tuossa elokuun olisiko toisella viikolla luentosarja Johdatus kasvatustieteeseen, niin jonkunnäköistä viittausta varmaan löytyy sielläkin.

 

Satu Piispa-Hakala:
Hienoa kerta kaikkiaan. Vanhemmista täytyy sanoa, että heiltä tuli kyllä ihan suorasanaisesti sitä palautetta, että olipa ihanaa ja olisipa ihana jatkossakin olla ihan vaan osallistujana esimerkiksi teatterissa. Että ei tartteis olla se ohjaaja tai valmentaja sille omalle lapselle. Sen takia ne etkot oli niin hyvät, kun sitten tiedettiin mihin ollaan menossa, niin se laski sitä lähtemisen stressiä. Opettajan roolista: ainakin kahden meidän opeharjoittelijan kanssa käytiin sellainen keskustelu, että kun he olivat tavallaan kahdessa roolissa siinä, sekä sen taiteen alan edustajia että sitten opeopiskelijoita, että harrastuksen pitää olla kivaa. Että ei menekään se taidon oppiminen edellä tai se joku tietty oppimispäämäärä edellä, vaan että sen kuuluu olla kivaa. Siitä piti naksauttaa pää toiseen asentoon ohjaajana. Ei voi keskittyä siihen kivaan ainakaan koko ajan.

 

Teija Koskela:
Eihän periaatteessa mikään estä sitä koulussakaan. Nää on juuri niitä kulttuurisia asioita, joita me ollaan totuttu tekemään tietyllä tavalla. Sitten siellä nyt vaan keskitytään välillä siihen, että siinä laveeratessa nyt vaan on tarpeeksi vettä, eikä siihen miltä se työn tekeminen tuntuu. Meillä ei ole mun mielestä mitään pätevää syytä siihen, miksi me ei voitaisi käydä sitä kokemuksellisuutta läpi myöskin siellä koulumaailman puolella ja ottaa sitä enemmän fokukseen. Tämmösiä meillä on kaikenlaisia kulttuuria perinnerasitteita itse kullakin.

Ja sitä on aina jotenkin kauhean helppoa huudella tän tyyppisestä roolista, missä mä saan tänään olla teidän kanssa. Mutta siinä vaiheessa kun lähdetään siihen arkityöhön, niin siellä on monta semmoista asiaa, mitkä meidän pitää jollain muotoa - ei vain yksilöinä vaan myöskin sen lähiyhteisön kanssa - pohtia uudelleen. Se on sitten sitä kulttuurista muutosta ja oppimista myös. Nythän jos me saadaan tämmöset tiedon ja taiteen ja taidon ja humanistisen ihmisyyden käsitystä ympättyä yhteen, niin siellä sitä oppimista sitten vasta onkin. Saattaa olla että ensimmäinen puolitoista vuotta menee siihen, kun opitaan ymmärtämään sitä, että mitä itse kukin milläkin tarkoittaa. Just se on se monenlaisuuden yhteen tuominen.

Mä en tiedä onko meillä hirveän tarve päästä kaikista erityisryhmistä eroon. Harrastamiselle on hirveän monta erilaista motiivia. Lasten ja nuorten kasvussa on hirveän monia erilaisia vaiheita, ja eri ihmisten elämäntilanteet on erilaisia. Enemmänkin mä ajattelen sitä, että me pystyttäisiin tarjoamaan monenlaisia vaihtoehtoja. Jollekin meidän lapselle ja nuorelle voi olla hirmuisen tärkeää oman identiteetinkin rakentumisen kannalta saada välillä olla vahvasti vertaisryhmässä, missä ollaan hyvin paljon samanlaisia. Sitten he jossain toisessa elämäntilanteessa taas haluavat olla vahvasti semmoisessa ryhmässä, jossa diversiteetti on hyvin laaja. Ehkä tämmönen rinnakkaisuuksienkin löytäminen on ihan arvokasta.

 

Satu Piispa-Hakala:
Kuten huomasitte, niin minulla ja Teijalla olisi riittänyt puhetta vaikka maailmaan tappiin asti tästä. Tämä on innostava ja kiinnostava aihe, ja suorastaan riemastuttava. Lämmin kiitos näin jälkikäteenkin vielä julkkaritilaisuuteen osallistuneille ja siitä, että yleisöstä nousi niin paljon kiinnostavia kysymyksiä ja keskusteluja tähän aiheeseen liittyen. Työ on vasta alussa. Ihan varmasti jatketaan.

Tämä on nyt ollut Erityisen hyviä juttuja -podcastin viimeinen jakso. Kiitos jos ja kun olet jaksanut kuunnella tänne asti. Meille saa mielellään lähettää palautetta näistä podcasteista ja kertoa, millaisia ajatuksia herätti. Tietenkin on pakko vielä ihan lopuksi mainostaa meidän kirjaa. Sitä on kirjastoihin ihan kivasti tilattu, eli kannattaa tsekata oman kirjaston tietokanta, löytyykö sieltä Että kaikilla olisi mahdollisuus osallistua taideopetukseen -teos. Kannattaa myös kysyä Itä-Suomen yliopiston jatkuvan oppimisen keskuksesta, että löytyisikö sieltä vielä kirjaa. Sen saa tilata maksutta sieltä. Ja tietenkin Itä-Suomen yliopiston eRepo-tietokannassa se teos on sekä suomeksi että venäjäksi tarjolla kaikille lukijoilla e-kirjamuodossa. Kiitos paljon, tää on ollut hieno prosessi vielä pakettiin lopuksi näin podcast-muodossa ja saada vielä tällanen kohottava loppu tähän New Cultural Horizons -hankkeeseen, joka on ollut itsessään aika erityinen juttu.