Tässä podcastsarjassa kuullaan opetushenkilöstön kokemuksia positiivisen psykologian menetelmien soveltamisesta käytäntöön oman ja oppilaiden hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi. Sarjassa kuullaan myös asiantuntijapuheenvuoro emotionaalisesta älykkyydestä ja resilienssistä. Tämä podcast sarja perustuu Opetushallituksen rahoittamaan Voimava – Opettajan ja oppilaan voimavarojen vahvistaminen -koulutushankkeeseen. Tervetuloa mukaan!
Ensimmäisessä jaksossa käsitellään opettajan emotionaalista älykkyyttä – taitoa, joka tutkimusten mukaan vaikuttaa suoraan oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Asiantuntijat kasvatustieteen maisteri ja filosofian tohtori Merja Meriläinen ja kasvatustieteen tohtori ja erityisluokanopettaja Maarika Piispanen avaavat, miten tunteiden tunnistaminen, säätely ja sanottaminen tukevat oppilaita ja rakentavat rauhallista tunneilmapiiriä luokassa.
Kuuntele jakso .
ٳٱǾԳپ쾱Բä
Haastattelija: Haastattelija
Vieras: Merja Meriläinen
Vieras: Maarika Piispanen
-------------
[musiikkia]
Haastattelija: Tervetuloa kuuntelemaan podcastia opettajan ja oppilaan voimavarojen vahvistaminen, hyvinvointia ja oppimista.
Tämä podcast on osa opetushallituksen rahoittamaa koulutushanketta, jonka tavoitteena on antaa opettajille käytännön keinoja hyvinvoinnin ja kohtaamisen taitojen vahvistamiseen.
Osallistujat oppivat tunnistamaan ja tiedostamaan hyvinvointia ylläpitäviä ja vahvistavia tekijöitä sekä menetelmiä, jotka edistävät itsensä johtamista ja jalkautuvat helposti osaksi työskentely-ympäristöä.
Tänään minulla on ilo jutella kahden huikean asiantuntevan kouluttajan kanssa, jotka tuntevat koulumaailman, työnohjauksen ja terapeuttisen työskentelyn monesta näkökulmasta.
Merja Meriläinen on kasvatustieteen maisteri ja filosofian tohtori, joka toimii opettajankouluttajana Kokkolassa.
Hän on myös skeematerapeutti, taideterapiaan ja tunnelukkotyöskentelyyn perehtynyt valmentaja, sekä positiivisen psykologian asiantuntija. Merjalla on laaja kokemus täydennyskoulutusten toteuttamisesta eri kouluasteilla, ja hän on ollut mukana kirjoittamassa useita julkaisuja.
Maarika Piispanen on kasvatustieteen tohtori ja erityisluokanopettaja, joka on toiminut vuosien ajan opettajankouluttajana ja koulutusten vetäjänä erilaisissa hankkeissa.
Hän on myös skeematerapeutti, ratkaisukeskeinen terapeutti ja neuropsykiatrinen valmentaja. Monipuolista osaamista siis todella paljon.
Molemmat toimivat myös TRT-menetelmän ohjaajina, eli he kouluttavat ja ohjaavat ryhmäinterventioita lapsille ja nuorille, jotka ovat kokeneet traumaattisia tilanteita, sekä näiden lasten vanhemmille.
Lämpimästi tervetuloa mukaan Merja ja Maarika! Lähdetään kuulostelemaan mitä kaikkea tärkeää ja inspiroivaa meillä on nyt tänään käsillä.
Ja tästä nyt sitten ensimmäinen teema meillä olisi tämmöinen, kun emotionaalinen älykkyys opetustyössä.
Merja ja Maarika, mitä tämä teidän mielestä tarkoittaa? Miten se näkyy sitten käytännössä?
Merja: Joo ja ihan ensin kiitos, että saadaan olla täällä podcastissa. Tämä on tosi tärkeä asia meille: kaikki mistä johdattelit äsken ja emotionaalinen älykkyys. Mä tuon ihan pienen johdannon tähän ja Maarika sitten voi jatkaa siitä mitä ajatuksia hänellä nousee, mutta tämä teema ja tämä aihealue on oppimisen kannalta ihan äärimmäisen merkittävä.
Mehän puhutaan paljon tunneälystä ja tällainen opettajan emotionaalinen älykkyys eli se opettajan tunneäly niin se on tutkimusten mukaan suoraan yhteydessä oppilaan hyvinvointiin ja sitten kun puhutaan koulukontekstista, nyt tässäkin podcastissa niin sillä on suora yhteys myös oppimiseen ja silloin jotenkin se, että tää valikoitui tää aihe tähän, niin tuntuu musta ihan tosi merkitykselliseltä.
Maarika: Totta ja moni vierastaa ehkä sitä sanaa emotionaalinen älykkyys, koska sitä vähän ehkä harvemmin käytetään, mutta se ihan konkreettisesti tarkoittaa sellaista opettajan kykyä tunnistaa, ymmärtää ja säädellä sekä niitä omia tunteita, että sitten oppilaan tai opiskelijan tunteita. Ja esimerkiksi sellaisessa tilanteessa kun opettaja kokee stressiä, niin se miten hän pystyy omia tunteitaan säädellä, on nimenomaan sitä emotionaalista älykkyyttä, eikä vain sitten sitä niinku oman stressinsäätelyä vaan sitäkin, että jos opettaja tulee tilanteeseen, jossa hän näkee, että oppilailla on jokin tilanne meneillään, niin kuinka hän reagoi siihen tilanteeseen itsessään ja kuinka hän sitten pystyy myös ottaa vastaan ne oppilaiden tunteet ja mahdollisesti rauhoittaa oppilaita.
Merja: Ja just kun Maarika sä kuvasit sitä sitä kahdensuuntaista suuntaista älykkyyttä, niin tää Daniel Coleman joka on ehkä tunnetuin näistä emotionaalisen älykkyyden tutkijoista, niin hän jakaa nää kahdeksaantoista erilaiseen älykkyyden muotoon. Ja siinä ihan se keskeinen ero näissä kahdeksassatoista, jotka on hän sitten jakaa kahteen vähän niinku laatikkoon. Ja nimenomainen henkilökohtaiset tunneälytaidot, joista se se opettaja tunnistaa ne omat ja tietää miten säätelee omia tunteitaan ja tunnistaa sen miten reagoi tilanteissa ja sitten ymmärtää, että mikä vaikutus sillä on siihen tilanteeseen. Ja sitten toisaalta toinen puoli on myös sosiaaliset tunneälytaidot, jotka sitten liittyy opettajan näkökulmasta juuri siihen mistä sä niinku kuvasit tilanteen, että miten ihmissuhteita hallitaan eli miten siinä oppilaan ja opettajan välisessä vuorovaikutuksessa opettaja pystyy hallitsemaan sitä tilannetta niin, että se ei eskaloidu tai kulje sitten jotenkin, että niinku tunneilmapiiriä heikentävään suuntaan.
Maarika: Ja nää tunnelmapiirin taidot, tai miten käytän niitä taitoja, niin ne on tosi tärkeitä just sen takia, että jos meillä jää jonkinlainen negatiivinen virittyneisyys joko opettajana itselleen päälle, niin se vaikuttaa tottakai oppilaisiin myös. Tai jos oppilailla on negatiivinen virittyneisyys päällä, niin on siitä vaikea lähteä oppimaan ja opiskelemaan jotain uutta, kun joku tietty tunnetila on niin voimakas, että se ikään kuin estää sitten sen uuden oppimisen.
Merja: Ja on jotenkin tosi hienoa, että yhä enemmän myös opettajankoulutuksessa ja opettajien täydennyskoulutuksessa puhutaan tunteista muullakin tavalla kuin se, että me tiedetään, että on tunteita. Me nimetään, että on tunteita, vaan me niinku oikeasti olla suunnattu varmaan aika pitkällekin suomessa jo koulutuksissa ja opettajan työssä katse itseen, että me ymmärretään, että se kaikki lähtee tästä minusta. Ja sitten kun mä tunnistan ja nimeän ja säätelen ja ohjaan tunteita, niin pystyy tukea ja auttaa myös sen lapsen ja nuoren kykyä säädellä ja ohjata ja tunnistaa ja nimetä niitä tunteita.
Maarika: Niin sä Merja ehkä tuossa jo pikkaisen mainitsit sitä, että kuinka niitä tunneälytaitoja voi kehittää. Ja mun mielestä se on tosi tärkeätä miettiä juuri sitä, että niitä voi kehittää, että se ei ole sellainen asia että “no joo se mulla joko on tai sitä mulla ei ole” ja tässä nyt sitten niinku vaan ollaan tällaisia niinku ollaan, vaan se että se on taito, jota voi kehittää ja ensimmäinen askel on tuo just mitä sä mainitsitkin tuo omien tunteiden tunnistaminen ja niiden vaikutuksen ymmärtäminen omaan toimintaan. Ja se ei ole muuten mikään helppo juttu vaikka ajattelee, että no eihän tuossa kun vaan kuuntelee omia tunteitaan ja miettii niiden vaikutuksia, mutta se, että oikeasti pysähtyy niiden äärelle ja ehkä välillä joutuu myöntääkin, että tää tilanne muhun triggeröi vaikka tällä tavalla, tai sitten mitä sitten tapahtuukin niiden omien tunteiden kanssa monesti niissä huomaa ehkä jonkun oman vanhemman tai vanhan opettajan äänen siellä taustalla ikään kuin että siksi mä reagoin näin tai jotain muuta, niin se on aika iso juttu pysähtyä niiden tunteiden äärelle ja niiden reagointien äärelle. Mutta sitten kun on niiden kanssa rehellinen, niin sitä oppii huomaamaan niitä tilanteita ja ehkä jo vähän niin kuin ennakolta varautumaan, että okei, nyt mulla tunteet vähän meinaa nousta. Minkälaisia asioita mä voisin nyt itsessäni käyttää, että mä pystyn rauhoittumaan ennen kuin mä ehkä päästän sustani jotain odottamatonta. Tai ennen kun mä sukellan tuohon tilanteeseen ,tai jotain muuta. Rentoutusharjoitukset toki, erilaiset koulutukset, vertaiskeskustelut.
Merja: Kyllä se on tosi tärkeää.
Maarika: Kaikki tällaiset on tosi hyviä siinä omien tunteiden säätelyssä.
Merja: Ja jotenkin tuossa heräsi sitten ajatus, että ihan käteen voi ottaa sen tunteen, että harjoittelee sitä ihan, että nyt mua ärsyttää tai mua jännittää, vaikka tää tilanne. Että nyt mä nyt mua jännittää ja sitten mä otan sen tunteen tähän käteen ja silittelen sitä. Mä mietin, että no mitä siitä seuraa jos mä en pääse tästä jännityksestä eroon? Silloinhan mun ajatus ei kulje sujuvasti ja mä en pysty keskittyä tähän ja mä en voi seurata tätä keskustelua mitä tässä käydään ja sitten mä voin ymmärtää, että se jännitys vaan viestii mulle siitä, että mä oon ehkä vähän epävarma, että oonko mä nyt vähän epävarmalla alueella ja sitten mä voin silitellä itseni ja sanoa että ei että mä osaan nää asiat. Nää on niitä asioista, minkä parissa mä teen töitä ihan joka päivä.
Maarika: Toi oli hyvä kun sä nostit noin konkreettisen esimerkin, miten vaikka sä hallitset sitä jotain tunnetilaa koska mullakin, mäkin voin nyt kertoa miten mä hallitsen tai miten mä kohtaan jos mulla tulee joku iso haastava tunne. Tää on sieltä TRT menetelmistä tuttu, kun joku iso ärsytystilanne tulee mua kohti ja mä huomaan että rupean ärsyyntymään niin mä mielikuvissani ikään kuin lassoan sen tunteen. Tiedättekö, heittää lasson sen ympärille. Mä niinku kiristän sitä köyttä ja pienennän sitä ärsytyksen tunnetta ihan niinku mielessä konkreettisesti, jolloin mulla on ikään kuin aikaa. Vanha kansa sanoisi, että laske kymmeneen rauhassa ,niin mä vähän siinä samalla lasken kun mä niinku kiristän ja pienennän sitä tunnetta. Ja sitten mä mulla tulee se olo että mä hallitsen tän mun ärsytyksen tunteen ja mä pystyn ehkä vähän siirtää sitä sivuun ainakin pienentää ja se muuten tehoaa. Vaikka miten lapsellisen konkreettinen keino onkin, niin tehoaa minuun.
Merja: Kyllä, mutta jos ajatellaan, että lasten ja nuorten kanssa niin keinojen täytyy olla tosi konkreettisia. Ja tässäkin mä ajattelen, että jotta voi ton tehdä, että voi lähteä lassoamaan ja pienentää, niin tavallaan täytyy olla jo sitä tietoa, että miksi mun kannattaa toimia näin, että sillä lailla jotenkin ajattelen, että niinku opettajan ja varhaiskasvattajan ammatillisessa osaamisessa. Eli niinku tavallaan myös on yhä enemmän ehkä lisää sitä sellaista tunnetietoisuutta ja emotionaalisen älykkyyden tuntemusta ja tietoisuutta on kyllä ihan hyvä lisätä, että sikäli tää koulutussarja missä ollaan saatu olla mukana niin oli kyllä oli antoisa osallistujille ja itselle.
Maarika: Ja sitten ehkä vielä, jos miettii noita käytännön esimerkkejä, vinkkejä, että miten sitä tunneälyä voisi lopettajana hyödyntää luokkahuoneessa, niin siihen on tietenkin monenlaisia juttuja. Esimerkiksi ihan se, että tunteita opettelee sanottamaan. Sanoittaa, mallintaa oppilaille sitä, että miten sä voit puhua tunteista rakentavasti, että pystyy vaikka opettajana sanomaan, että “mä huomaan että sua ärsyttää, uuhutaanko siitä rauhassa?” ja tällaisia ihan yksinkertaisia tunnetaitoja voi opettaa.
Merja: Toi sun esimerkki oli just hyvä. Sä sanoit sen jotenkin sellaisella hyvin myötätuntoisella äänelläkin tässä äsken, että miten voisin auttaa tai mikä sulla nyt on hätänä. Puhutaan tällaisesta mentalisaatiosta ja validaatiosta, että on olemassa tavallaan myös nimet niille tekniikoille ja molemmissa täytyy olla se itsetuntemus vahvaa, että mä voin ymmärtää, että jos joku ärsyttää, oppilas tulee ärsyyntyneenä tai paiskaa kirjat lattialle tai ovi läiskähtää tai sanoo rumia sanoja siellä toisille, niin se että mä tavallaan niinku ymmärrän, että sillä oppilaalla on joku tarve enkä tartu siihen käytökseen, että nyt loppuu tämä. Toki jos on vaarallinen tilanne, meidän täytyy se lopettaa. Se on ihan selvä, mutta se, että me arvostavasti asetutaan siinäkin tilanteessa siihen kohtaamiseen eli me validoidaan se tilanne me hyväksytään että nyt mä huomaan että sä oot tosi ärsyyntynyt, mä huomaan, että jotakin on nyt meneillään. Ja sitten mä voin antaa sen ohjeen: lassotaan, jos me ollaan opetettu lassoamista. Olisi hyvä jos me opeteltaisiin näitä yhdessä, että meillä olisi heti sanoa, että ota joku näistä tekniikoista, mikä tuntuu susta parhaalta, koska me opetellaan ja opetetaan koko ajan säätelemään myös niiden lasten ja nuorten tunteita. Ja sitten kun ollaan saatu tilanne rauhoittumaan niin että se tunnekuohu ei ole enää niin suuri, niin voidaan palata just siihen hetkeen, että miten mä voin auttaa sua. Mä ymmärrän, että tää tilanne on nyt haastava, mutta miten mä voin auttaa? Ja näin palautetaan se hallinnan tunne lapselle ja nuorelle siinä tilanteessa ja tarjotaan se aito kokemus siitä, että että ihminen on nähty ja kuultu. Hän voi kokea semmoisen arvostavan kohtaamisen hetken siinä.
Maarika: Ja sitten mä ehkä ajattelen, että on tosi tärkeää se, että me ollaan johdonmukaisia. Meillä on tietyt struktuurit jotka toistuu, tietynlaiset säännöt, että oppilas tietää, että miten tässä tilanteessa toimitaan. Miten meidän luokassa yleensä toimitaan, jos me kuljetaan ruokalaan tai saliin tai jonnekin niin miten se tapahtuu? Mennäänkö me jonossa? Miten se muodostetaan? Miksi se on tärkeää? Tällaiset tietynlaiset struktuurit.Missä jotku asiat sijaitsee luokassa? Miten niiden kanssa toimitaan? Kaikki tällaiset niin kuin ikään kuin odotukset ja tavoitteet, miten toimia? Miten mä saavutan ne tavoitteet ja mitä multa odotetaan niin nää on hirveän tärkeitä juttuja, koska ne ikään kuin luo sitä turvaa ja rajoja.
Merja: Kyllä. Ja se on tavallaan sitä ennakointia, että kun me tiedetään ja ymmärretään miten tunteet toimii. Ja jotenkin ajattelen niinku tänä päivänä, kun koulussa on paljon haasteita, mutta yhteiskunnassa on myös tosi paljon haasteita ja sitten ajatellaan sitä tunnekuormaa mitä lapset ja nuoret kantaa mukanaan kouluun, että sehän ei jotenkin jää niinku sinne että “minä tulin kouluun ja täällä onkin sitten kaikki hyvin”, vaan se kaikki omassa elämässä tapahtuva, mitä ikinä siellä onkaan, niin se kaikki on mukana siinä. Ja sitten mitä paremmat struktuurit -se hallinnan kokemus- mitä parempi se on ihmisellä eli jotenkin just mitä sä kuvasit sitä kaikkea miten me voidaan luoda tilanteista turvallisia se antaa sen mahdollisuuden myös hermostolle rauhoittua, kokea sitä turvallisuuden tunnetta ihan aidosti myös sisäisesti. Ei pelkästään niin, että nyt ollaan koulussa, täällä on turvallista, koska se sisäinen maailmahan ei välttämättä ole turvallinen ollenkaan.
Mutta kun mä tiedän, että multa odotetaan, tällaisia asioita ja nää asiat mitä tarvitaan, niin löytyy täältä ja mun ope auttaa mua ja mä uskallan aina pyytää siltä apua ja mä voin luottaa että kukaan ei kukaan ei jotenkin dissaa mua täällä meidän yhteisissä puuhissa niin silloin mulla on mahdollisuus myös rauhoittua täällä sisällä ja ajatellaan että kyllä tää tästä lutviutuu.
Laura: Upeeta! Ihana kuunnella asiantuntevia ja puheenvuoroja. Sieltä kerittiinkin käsitellä sitten jo tuota turvallisesti ja rauhallista koulupäivää, mikä oli meillä toisena teemana ja siellä tulikin jo monet hyvät vinkit vinkit esiin. Vielä tietysti se, että ehkä tuota voisi vähän laajentaa vielä tuota osuutta, että mitä keinoja sitten suosittelisitte tällaisten vähän haastavampien tilanteiden hallintaan? Onko joku esimerkki vaikka mikä käytännössä on toiminut erityisen hyvin haastavissa tilanteissa?
Maarika: Joo tosi hyvä kysymys ja tässäkin mä lähtisin jotenkin ensimmäisenä sen tunteen kuuntelemiseen siitä näkökulmasta, että silloin kun lapsella kuohuu tai itsellä kuohuu niin tietää että silloin ei mikään ikään kuin sellainen järkipuhe just siinä hetkessä auta, niin ensimmäinen asia olisi saada aina se tilanne rauhoittumaan tavalla tai toisella. Mä ajattelen, että on hirveän erilaisia keinoja riippuen siitä minkälainen lapsi tai nuori on. Että jos on tunnekuorma valtava päällä ja sitten se lapsi tai nuori on sellainen, että hänelle voi sanoa, että hei rauhoitu hetken aikaa, mene hetkeksi aikaa itsekseen vaikka rauhoittumaan, ota se sun nalle tai joku, jos on tällaista. Tai jos on nuori niin sanoo että hei käy juomassa vähän vettä tai jotain muuta niin jutellaan tästä sitten, jos on sellainen lapsi tai nuori jonka voi laittaa yksikseen.
Tai sitten, vähän aikaa keskustelee jostain muusta asiasta, että saa sen lapsen tai nuoren rauhoittumaan tai antaa stressipalloa., tai jos kosketus on OK niin voi silittää tai jotain, että saadaan tunnekuormasta se kärki pois, jolloin sitten alkaa taas vähän niinku- no sanotaan että ihminen on järki tai tunnepainotteinen. Mä en ihan näin selkeästi tätä jakoa tekisi, mutta mä ajattelen niin, että silloin kun tunne on vahvasti päällä, niin silloin se meidän järjellinen ajatus ei sinällään toimi niin hyvin, niin siksi meidän pitää pikkaisen sitä tunnetta madaltaa ensin ja sitten me voidaan alkaa pohtia, että hei kerrotko mitä sun mielestä tässä tapahtui? Mun mielestä se sanoittamisen antaminen sille ehkä kiihtyneelle lapselle tai nuorelle on äärimmäisen tärkeätä, etten mä lähde opettajana kertomaan, että näitkö sä mitä sä teit? Huomasitko miten sä toimit? Vaan sen, että kysyy sieltä lapselta tai nuorelta, että “Hei, mitä sun mielestä tossa äsken tapahtui kun sulla tuli tollanen tunne?” Ja kun hän saa sen sanottaa, mitä siinä tapahtu, niin monesti siinä sanoittamisen hetkellä se lapsi tai nuori jo itse niinku vähän sanoo, että mulla meni kyllä nyt vähän yli koska tapahtui näin ja sitten on niinku helppo tarttuu siihen, että joo niin meni vähän yli. Ja mä ymmärrän että sulla vähän tunteet lähti kuohuamaan kun oli toi tilanne. Mutta jos me ensimmäisenä opettajana lähdetään kertomaan, että huomasitko sä mitä sä teit niin me saatetaan kiinnittää ihan erilaisiin asioihin huomiota kun tää lapsi ja nuori ja voi olla että se ei ihan tajua, että mistä me puhutaan. Ja sen takia se, että me heitetään palloa hieman rauhoittuneelle nuorelle ja pyydetään häntä itse sanoittamaan, niin sillä on valtavan iso merkitys.
Merja: Ja tää liittyy ihan just siihen meidän aivojen tilaan, että siinä pitäisi-- sä kuvasit ton tilanteen että sieltä tulee sitä limbistä laavaa, että ei lapsi eikä nuori pysty säätelemään vielä siellä aivoissa toimii ihan toisella tavalla nää säätelyjärjestelmät, kun meillä aikuisilla ja sitten jotenkin se just se tarvitsevuus, että mä ymmärrän opettajana että kun se ylilyönti tapahtuu tai se stressireaktio syntyy siinä lapsessa tai nuoressa, niin häneltä on pois silloin kaikki ne aivojen alueet, joiden avulla hän pystyisi jotenkin kognitiivisesti prosessoida näitä asioita ja sitä mun mielestä tosi kauniisti kuvasit sitä myötätuntoista opettajaa, joka aivan aidon oikeasti kannattelee läpi sen tunnemyrskyn.
Ja sitten antaa mahdollisuuden ikään kuin myös pelastaa kasvot. Tavallaan että me ei siellä koulumaailmassa lisätä jotakin häpeän tunteen vahvoja juuria mitä muutenkin saattaa olla lapsella, jolla paljon kuohuu ja tapahtuu elämässä, vaan että me kannatellaan ja me luodaan se usko ja ymmärrys ja kokemus ja ihan aito kokemus. Ei jotenkin sellainen vaan että minä ymmärrän sinua-kokemus vaan että aito kokemus siitä, että tässä tapahtu nyt näin, me sanoitetaan ja nimetään. Sanallistetaan se, että mitä sulle ehkä tapahtuikin tässä nyt. Mutta sitten se tunnekokemus hyväksytään just sellaisena kuin se on.
Maarika: Ja se on oppimiskokemus sekin ja mä ajattelin, että jos me ajatellaan, että aikuisen pitäisi kohdata lapsi ja nuori kunnioittavasti ja ennen kaikkea kohdata, niin silloin se, että me kuunnellaan myös mitä hänellä on sanottavaa, on äärimmäisen tärkeää. Ja sittenhän me voidaan, kun todennäköisesti aika usein siinä käy niin, että se lapsi tai nuori just kertoo kun se huomaa että toi opettaja ei yritäkään niitata mua, vaan se haluaa kuulla miksi mä toimin näin niin sitten aika monesti se lapsi tai nuori sitten kertoo, että no meni vähän yli.
Tai mua niin rupesi suututtamaan. Ja sitten me voidaan auttaa, että no miten siinä olisi voinut toimia? Keksitkö jonkun toisenlaisen tavan? jolloin me opetetaan häntä, että ehkä ensi kerralla, jos näin käy, niin sä voisit käyttää tätä menetelmää tai vielä parhaimmassa tavassa se lapsi tai nuori itse oivaltaa ja sanottaa, että miten olisi pitänyt toimia ja silloin hänelle rakentuu skeemaa siitä, miten pitäisi toimia.
Merja: Kyllä, koska nää on just niitä selviytymiskeinoja jotka voi olla. Ne on lapsuudessa suojakeinoja. Ne on opittu lapsuudessa ja ne on suojellut silloin kun lapsella on ollut epämukava tilanne. Mutta mitä isommaksi me kasvetaan ja aikuisiksi tullaan niin että me ei voida niiden lapsen selviytymiskeinoilla toimia vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, ne aiheuttaa haasteita poikkeuksetta.
Maarika: Joo ja sitten se, että se opettaja sen oman tunteen niin kun rauhoittaa siinä ja kysyy sen, että selitätkö mitä tuossa tapahtui, niin se vaatii kyllä harjoittelua ei ole ihan tosi helppo juttu lainkaan.
Laura: Kyllä, niinpä. Aivan mahtavia puheenvuoroja. Meillä oli sitten yksi kantava teema tässä koulutuksessa tämä yhteisöllisyys ja psykologinen turvallisuus, niin minkälaisia ajatuksia tämä herättää? Miksi se on niin tärkeää kouluyhteisössä ja mitä se käytännössä tarkoittaa?
Merja: Joo, psykologinen turvallisuus on tietenkin.. Nämä asiathan liittyy ihan saumattomasti toisiinsa., ja me ollaan ehkä vähän jossain määrin jo puhuttukin, tavallaan me ollaan sitä turva-sanaa tässä aika moneen kertaan viljelty ja psykologinen turvallisuus on niinku jos ajatellaan täällä aivojen tasolla ja oppimisen tasolla ihan jotenkin siellä vähän yläkäsitteen tasolla, niin se on ainoa- Että jos kun mä koen, että tilanne on psykologisesti turvallinen eli vuorovaikutuksessa kahden ihmisen kanssa koululuokassa tai missä tahansa, niin se on ainoa tila missä mun on mahdollista oppia kognitiivisia asioita ja sillä tavalla sen asian jotenkin syväymmärtäminen on ihan jokaiselle opettajalle ihan äärimmäisen tärkeä, koska me voidaan voidaan ajatella, tai ajatellaankin usein, että täällähän on turvallista, että täällä on kaikki paikallaan ja me kaikki ollaan täällä yhdenvertaisia. Me käytetään tällaista kaunista myötätuntoista kieltä ja me myös ajatellaan tietenkin niin. Mutta sitten kun meillä jokaisella on se henkilökohtainen kokemus turvallisuudesta. Niin voikin olla, että joku asia, joka näennäisesti näyttää ja luo turvallisuutta, voi olla jollekin lapselle ja nuorelle viesti ihan jostakin muusta, koska hänen oma tällainen neuroseptio eli tämmöinen kokemus ja aisti turvallisuudesta on syntynyt siellä oman kodin ja kasvuympäristön piirissä. Ja me tiedetään, että se ei aina ole turvallisin paikka lapselle ja tänä päivänä on niin paljon työttömyyttä, alkoholismia tai päihteitä yleensä, väkivaltaa. Se kaikki on lasten ja nuorten elämässä enemmän tai vähemmän, uutiset, sota, kaikki mikä meidän ympärillä pyörii ja tavallaan sen ymmärtäminen ja tiedostaminen, että vaikka meillä on näennäisesti turvallista täällä, niin voi olla, että siellä sisällä ei ole sitä turvan tunnetta ja siksi siellä myös koulumaailmassa tän psykologisen turvallisuuden käsitteen ympärille on hyvä pysähtyä ihan koko koulun tasolla. Niinku jokaisen opettajan ja koulun piirissä työskentelevän ihmisen tasolla.
Haastattelija: Mitä ajattelet, Maarika?
Maarika: Mulla tuli tämmöinen ajatus tästä, että kun monesti sanotaan, että voi oppia vain silloin kun tulee särö eli me opitaan uusia asioita silloin kun joku asia ikään kun asettaa meidän aiemman tietoisuuden jollain tavalla ristiriitaan. Eli tulee särö siinä, mitä mä jostain ajattelin, niin se on sitä uuden oppimista. Ja jotta me voidaan oppia ja ne säröt tulee nimenomaan siihen oppimiseen ja me opitaan uutta, niin meillä ei saisi olla sitä säröä siellä tunnepuolella siinä kohti, koska jos meillä on tunnetaakkaa koulussa eli sitä turvattomuuden tunnetta, niin silloin se meidän särö on siellä. Kun meillä pitäisi olla se turvallinen tunne siitä ilmapiiristä ja olemisesta ja ylipäätään oppimisympäristöstä jotta se särö ja huomio menee siihen oikeaan kohteeseen eli siihen oppimiseen ja uudenlaisen tiedon tai taidon omaksumiseen. Ja aina se uudenlaisen tiedon tai taidon omaksuminen vaatii luovuutta. Ja sitten mä sanoisin, että luovuus on yhtä kuin ongelmanratkaisua ja me ei kyetä luovuuteen eikä me kyetä ongelmanratkaisuun siinä oppimisen kontekstissa, jos se meidän turvattomuus vie sen meidän huomion ja siellä on ne särön paikat.
Merja: Niin toi on tosi iso asia minkä sä toit, ihan Maslowin tarvehierarkiaa jotenkin lähti siinä silmissä piirtymään.
Maarika: Niin ja ehkä vielä tohon sanoisin sen, että aina kun me opitaan jotain, niin me mennään vähän ehkä epämukavuusalueelle, koska me haastetaan se meidän aiempi osaaminen tai aiempi tietoisuus ja silloin se epämukavuusalue ei saisi olla siellä tunteen tasolla tai turvallisuuden tasolla.
Merja: Kyllä toi on tosi viisaasti sanottu. Kyllä sanoisin ja jotenkin se, että miten se näkyy että me ymmärrettäisiin, että kun me nähdään luokissa ja koulussa ja pihamaalla ihan missä tahansa ollaan, niin me nähdään lapsia, joiden me ajatellaan, että no onpa se vilkas tai onpa se sitä tai onpa se tätä ja me nähdään paljon haasteita. Me diagnosoidaan tosi paljon. Ehkä meidän jotenkin semmoinen tulokulmakin vielä suomalaisessa koulussa on jollain tavalla niin kun ongelmakeskeinen, vaikka me puhutaan niin ratkaisukeskeisesti, mutta ehkä kuitenkin ne nimet mitä oppilaille annetaan, niin ne ehkä tulee sieltä haasteen kautta, ei niinkään sen henkilön ja persoonan ja niiden taitojen ja osaamisen kautta. Toki ollaan kehitytty siinä paljon, mutta ehkä psykologisen turvallisuuteen liittyy myös sellainenkin oivallus ja tietoisuus ja ymmärrys, että sen näkyvän käyttäytymisen, että sen hiljaisen ja kiltinkin -taikka sit sen vilkkaan, joka huomataan tietenkin paremmin- että siellä takana voi ihan aidon oikeasti olla joku sellainen tarve, jota me ei jotenkin olla millään tavalla tunnistettu ja millään tavalla tiedostettu. Ja sitten kun me aletaan nähdä ihan aidosti yksilöinä oppilaat- että kyllähän meidän opetussuunnitelmassa on montako kertaa (mainittu sana yksilöllisyys). Me ollaan laskettu joskus 232 kertaa oliko?
Maarika: 231.
Merja: Jotain tällaista joo, niin tätä yksilöllisyys-sanaa mainitaan, mutta just se, että mitä se yksilöllisyys niin kun on, että tavallaan kun se pieni lapsi tai nuori kulkeutuu kotiovelta sinne koulun ovelle ja tulee sinne sisälle niin mitä sen tarinaan liittyy ja minkälainen tarina tulee hänen mukaansa sinne. Ja sitten kun me ajatellaan ja tiedostetaan tämä ja jotenkin halutaan ihan aidosti kaikin keinoin koko toimintakulttuurin kivijalasta lähtien, että se tarina saisi auringonvaloa vähän saatteekseen kun se lapsi kulkee sieltä koulusta pois, niin silloin me ehkä ollaan sen psykologisen turvallisuuden ilmiön äärellä. Että me kaikki kivijalkana, ei päälle liimattuna. Ettei tuoda sellaista lisätaakkaa opettajille, koska opettajat on paljon vartijoita ja heillä on jo sitä taakkaa tosi paljon ja vastuuta valtavasti, että se että kun me lähdetään rakentamaan tällaisia asioita kuin psykologinen turvallisuus tai emotionaaliseen älykkyyden kyvykkyyttä, niin ne lähdettäisiin sieltä kivijalasta, että se kaikki toiminta lähtis jotenkin sieltä rakentumaan. Ja sitten se oppilas tullessaan sen oman tarinansa kanssa tietäisi sukeltavansa ja tai tulevansa rakennukseen ja ilmapiiriin ja toimintakulttuuriin, missä kaikki tahtovat hänelle hyvää. Ja se antaisi mahdollisuuden oppimiseen ja minäpystyvyyden tunteen vahvistumiseen ja kokemukseen, että minut on nähty ihan itsenäni ja ymmärretty, että minun tarpeet on erilaiset kun sun vaikka me käyttäydytään samalla tavalla.
Maarika: Sä oikeastaan toit tuossa sen ajatuksen jo yhden ison ajatuksen siitä, että miten opettaja voi tukea oppilaiden turvallisuuden tunnetta. Ja mä ajattelen, että tuo mitä sä äsken selitit, niin siihen liittyy valtavan suuresti se rauhallisuus ja läsnäolo mitä opettajalla tulisi olla, että mulla on halu olla rauhallinen ja läsnäoleva opettaja koska vaan, sillä mä pystyn lisätä oppilaan kokemusta siitä, että mä oon oikeasti aikuinen. Mä oon turvallinen ihminen, mä oon saatavilla ja mä oon kiinnostunut. Mä oon sun rinnalla kulkija tässä koulumaailmassa. Että on sitten siellä koulun ympärillä tapahtunut lapsella tai nuorella mitä tahansa ja kun hän tulee sinne kouluun, niin täällä sun on turvallista olla ja mä oon täällä sun kanssa. Elikkä olla rauhallinen ja läsnä oleva opettaja ja huomioida se oppilas yksilöllisesti ihan pienillä eleillä, silmiin katsomisella, pysähtymisellä muutaman sanan sanomisella, nimellä kutsumisella. Sanoa muutama myönteinen vahvistava sana. “Olipa kiva kun tulit tänään kouluun” ja “oli hauska nähdä tuolla ikkunassa kun jo hyppelit tulemaan. Onko sulla uusi keppihevonen” tai mitä tahansa pientä se onkaan.
Merja: Kyllä joo. Henkilökohtaista. Ja jotenkin ajattelen, että jos lapsi tai nuori on ollut paljon pois koulusta ja on vaikea tulla sinne kouluun ja sitten hän pääsee vihdoin sinne, että me iloitaan siitä, että se on iloinen hetki, että sä oot ollut tän 2 tuntia tällä viikolla koulussa, että kuinka hienoa se on, koska aikaisemmin voi olla, että sitä 2 tuntia sä et ole ollut siellä, että kääntää tavallaan se ajatus siihen siihen mikä on hyvin ja mikä onnistuu ja sitä kaikin keinoin pyrkii vahvistamaan. Ja jotenkin sen opettajan, just se mitä sä kuvasit niin Maarika äsken, että mitä kaikkea se on, niin että yksi tärkeä tehtävä kaikkien muiden opettajan tärkeiden tehtävien joukossa on se, että että voisi auttaa lasta tai nuorta löytämään yhteyden tänne itseensä. Että voisi vastata, kuka minä olen, eikä tarvitse etsiä sitä.
Maarika: Niin ja mä ajattelen, että tossa että me puhutaan hirveän paljon, että koulussa tulee olla tunnetaitoja ja puhuit just siitä, että auttaa löytämään itsensä ja tuo tarkoittaa sitä, että se lapsi tai nuori tarvitsee siihen löytöretkelleen aikuisen tuen ja silloin meidän pitää aikuisina valita se, että miten mä lähestyn sitä oppilasta. Jos mä niinku lähtökohtaisesti räksytän tai nillitän erilaisista asioista “tulit taas 10 minuuttia myöhässä”, “teit sitä ja teit tätä”, niin mä rakennan koko ajan sitä muuria, että se lapsi tai nuori vaikka sanoisi, että mä tulin sen takia myöhässä, koska mun elämässä tapahtuu sitä tai tätä tai tuota. Tai mä valvoin yön kun vanhemmat riiteli ja mulla ei ole herätyskelloa kun se meni rikki siinä kun joku heitti sen.
Ja jotta se lapsi tai nuori pystyy sulle sanomaan sen, että miksi hän on vaikka myöhässä tai mikä hänellä on, mihin hän tarvitsee sitä tukea, niin hänen täytyy luottaa sataprosenttisesti ja tietää, että tuo ihminen on mua varten ja silloin kun mä kohtaan sen lapsen tai nuoren, niin mun täytyy valita miten mä haluan, että se nuori kohtaa minut. Minkälainen mä oon hänelle ja mun täytyy valita sanani, mun täytyy valita tekoni, mun täytyy valita tunteeni sen mukaan.
Merja: Tavallaan viestiä, viestiä aidosti ja rehellisesti, että minä näen sinut, että mä olen tässä sinua varten ja mä näen sut, koska lapsethan kantaa mukanaan riittämättömyyden tunnetta. Ei se ole jotenkin aikuisten ominaisuus, että me koetaan riittämättömyyttä. Lapset kantaa sitä mukanaan, he elää erilaisissa kasvuympäristöissä ja ei jokainen lapsi tulee kouluun niin että häntä on alusta lähtien ravittu rakkaudella. On paljon lapsia, joilla on hyvin toksisia kokemuksia. Niitä on varmasti enemmän kuin mitä me ajatellaan ja ihan varmuudella joka ikisessä koululuokassa enemmän kuin yksi.
Ja tällainen ne pitkittynyt lapsuuden haitallinen kokemus, puhutaan toksisesta stressistä, se on sanana jo sellainen, joka jotenkin voi lisätä myötätuntoa jokaiseen, joka kohtaa lapsen ja nuoren, että mä tavallaan en lisää riittämättömyyden tunnetta tai en lisää sitä pelkoa epäonnistumisesta. Nää kaikki tunteet mitä me aikuiset kannetaan mukana mitkä saa aikaan meissä epävarmuuden tunteita, niin ne on myöskin lapsissa ihan sieltä ekaluokasta lähtien. Ja jotenkin se sellainen kohtaaminen. Vaikka en mä tiedä onko se jo kulunut sana. Se ei saisi olla kulunut sana, eikä se tietenkään olekaan, mutta se, että me ehkä myös puhuttaisiin ääneen auki se, että mitä kohtaaminen mulle tarkoittaa ja miksi se kohtaaminen on niin tärkeätä. Että tavallaan ihan, että mitä kaikkea siihen liittyy, kun minä näen sinut ja minä hyväksyn sinut sellaisena kun olet ja minä haluan kaikin keinoin auttaa tukea ja kannatella sinua. Ja me jokainen vaikka kouluyhteisössä oltas tämä miksi kysymys avattu yksi ja sitten me löydettäisiin ne keinot miten ja mitä.
Haastattelija: Ai että on ollut tosi ihana kuulla ajatuksia ja kokemuksia. Täällä menee oikein kylmät väreet kun on niin hienoa. Kiitos, kiitos tuhannesti Merja ja Maarika! Tässä vielä loppukiteytyksenä, että jos saisitte antaa yhden voimavaroja vahvistavan ajatuksen tai toiveen opettajalle just tähän hetkeen, niin mikä se voisi olla?
Maarika: Mä sanoisin, että pysähdy. Pysähdy, kuuntele omia tunteita ja sitä mistä ne sulle kertoo, mistä ne sulle kumpuaa ja käsittele ne. Pysähdy.
Merja: Ja mä sanoisin, että rakasta itseäsi. Vasta kun voit aidosti rakastaa itseäsi niin pystyt antaa aidosti rakkautta toiselle.
Haastattelija: Mahtavaa. Tuhannet kiitokset vielä Merjalle ja Maarikalle. Ja kiitos sinulle kun kuuntelit tämän jakson ja toisessa podcast jaksossa syvennytään sitten tuohon ratkaisukeskeisyyteen opettajan työssä ja siellä Artun toimesta pohditaan hiukan, että mitä se ratkaisukeskeisyys on ja miten sitä voisi opettajan työssä hyödyntää. Mutta kiitokset tästä.
Merja ja Maarika: Kiitos ja oli kiva olla mukana. Kiitos.
[musiikkia]
ѲԴDzääԾ: Ennakoi, syvennä, täydennä. Opi huomisen osaaminen jo tänään. Jatkuvan oppimisen tarjonta myös verkossa, Itä-Suomen yliopisto.
