Eksegetiikan alaan kuuluva väitöskirja tarkastetaan filosofisessa tiedekunnassa Joensuun kampuksella. Väitöstilaisuutta voi seurata myös verkossa.
Mikä on väitöstutkimuksesi aihe? Miksi aihepiiriä on tärkeää tutkia?
Väitöstutkimukseni aihe on Profeetta Aamoksen vihapuhe yhteiskunnallisessa murroksessa. Tutkin Aamoksen kirjan kieltä ja ilmaisutapoja erityisesti vihapuheen näkökulmasta, hyödyntäen sosiaalipsykologisia teorioita, kuten sosiaalisen identiteetin ja itsekategorisoinnin teorioita. Tarkastelen, miten ja miksi Aamos käyttää loukkaavaa ja provosoivaa kieltä sekä keitä vastaan se kohdistuu, ja mitä tämä kertoo hänen roolistaan, motiiveistaan ja identiteetistään yhteisönsä keskellä.
Aihepiiriä on tärkeää tutkia, koska vihapuhe on noussut ajankohtaiseksi ja kiistanalaiseksi ilmiöksi sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa että lainsäädännössä. Erityisesti uskonnollisesti motivoitunut puhe, kuten profeetallinen puhe, herättää kysymyksiä sananvapauden, vastuun ja retoristen keinojen rajoista. Vihapuhetta ei kuitenkaan voi ymmärtää pelkästään nykyilmiönä, vaan sen juuret ulottuvat syvälle kulttuurihistoriaamme ja uskonnollisiin teksteihin. Aamoksen kirja on yksi varhaisimmista ja vaikuttavimmista esimerkeistä uskonnollisesta retoriikasta, jonka kielelliset keinot vastaavat monelta osin nykyajan vihapuheen tunnusmerkkejä.
Tutkimukseni tuottaa uutta tietoa sekä raamatuntutkimukseen että vihapuheen tutkimukseen yhdistämällä sosiaalitieteellisiä ja teologisia näkökulmia. Samalla se edistää kriittistä keskustelua siitä, miten uskonnollista kieltä tulkitaan, käytetään ja ymmärretään niin historiallisesti kuin nykyajassa.
Mitkä ovat väitöstutkimuksesi keskeiset tulokset tai havainnot?
Väitöstutkimukseni keskeinen havainto on, että Aamoksen kirja sisältää runsaasti sellaista kieltä, joka nykykäsitteiden valossa täyttäisi vihapuheen tunnusmerkit. Aamos ei käytä loukkaavaa ja provosoivaa kieltä sattumalta, vaan tietoisena osana retorista strategiaansa. Puheen kohteina ovat sekä Israelin naapurikansat että oma kansa, mutta omaan yhteisöön kohdistuva puhe on erityisen voimakasta ja tunteisiin vetoavaa. Analyysi osoittaa, että Aamos pyrkii vihapuheen kaltaisen retoriikan avulla vaikuttamaan yhteisönsä sosiaalisiin rakenteisiin, identiteetteihin ja uskonnollisiin käytäntöihin – ei pelkästään tuomitsemaan, vaan muuttamaan.
Tutkimus ei arvioi Aamoksen kielenkäyttöä nykyajan eettisten tai juridisten normien mukaan, vaan analysoi ilmaisutapoja niiden omassa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Tämä neutraali lähestymistapa on tärkeä uskonnollisten tekstien tieteellisessä tarkastelussa.
Tutkimukseni hyödyntää sosiaalisen identiteetin ja itsekategorisoinnin teorioita selittääkseen, miksi Aamos puhuu niin kuin puhuu – miten hänen sosiaalinen asemansa, ryhmäkokemuksensa ja koettu yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus vaikuttavat retoriikkaan. Tämä lähestymistapa avaa uudenlaista näkymää profeetan motiiveihin.
Koska nykyaikaisia vihapuhemääritelmiä ei voi suoraan soveltaa antiikin teksteihin, olen kehittänyt tutkittavalle materiaalille soveltuvan operationalisoidun määritelmän, joka ottaa huomioon tunnevälitteisyyden ja vastaanottajan roolin. Tämä auttaa jäsentämään myös nykypäivän vihapuhekeskustelua.
Vaikka tutkimus käsittelee muinaista tekstiä, se tuo esiin, ettei vihapuhe ole uusi ilmiö. Vihapuhetta on ollut olemassa uskonnollisessa puheessa jo vuosituhansia, ja se on vaikuttanut siihen, miten yhteisöt käsittelevät toiseutta, oikeutta ja yhteisön puhtautta. Tutkimus auttaa ymmärtämään, miksi uskonnollinen puhe on yhä niin voimakasta – ja toisinaan myös jakavaa – nyky-yhteiskunnassa.
Yleisölle kiinnostavaa on erityisesti se, että tutkimus tuo raamatullisen tekstin kielen esiin sellaisena kuin se on – karkeana, provosoivana ja vaikuttamaan pyrkivänä – ja osoittaa, että uskonnollisessa kielessä on paljon samaa kuin nykyajan poleemisessa puheessa. Tiedeyhteisölle tutkimus avaa uuden metodologisen väylän vihapuheen monitieteiseen analyysiin ja haastaa pohtimaan uskonnollisen puheen eettisiä ja yhteiskunnallisia vaikutuksia myös nykyaikana.
Miten väitöstutkimuksesi tuloksia voidaan hyödyntää käytännössä?
Väitöstutkimukseni tuloksia voidaan hyödyntää käytännössä ainakin kolmella eri tavalla: teologisessa ajattelussa, yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä vihapuhetutkimuksen menetelmäkehityksessä.
Tutkimus osoittaa, että myös pyhät tekstit voivat sisältää kieltä, joka nykymääritelmien mukaan täyttää vihapuheen tunnusmerkit. Tämä havainto haastaa uskonnollisia yhteisöjä tarkastelemaan raamatuntulkintaansa ja retoriikkaansa kriittisesti – ei pelkästään sisällön, vaan myös tyylin ja vaikutusten näkökulmasta. Tutkimus voi auttaa pastoreita, opettajia ja uskonnollisia vaikuttajia tiedostamaan kielen vaikutusvoiman ja välttämään loukkaavaa kielenkäyttöä, joka voidaan kokea syrjivänä tai eksklusiivisena.
Tutkimus tuo myös esiin, että provokatiivinen ja leimaava kieli on ollut osa uskonnollista ja yhteiskunnallista vaikuttamista jo tuhansia vuosia. Tämä tarjoaa syvyyttä nykyiseen keskusteluun sananvapaudesta ja vihapuheesta – erityisesti silloin, kun arvioidaan uskonnollisesti motivoitunutta puhetta. Tutkimus voi näin tukea myös eettistä ja juridista keskustelua puheen rajoista: missä kulkee yhteiskunnallisesti hyväksyttävän puheen raja, ja mitä historia voi opettaa meille tämän rajan määrittelystä.
Tutkimuksessa kehitetty vihapuheen intensiteetin analysointimalli ja sosiaalipsykologisten teorioiden soveltaminen antiikin tekstiin tarjoavat uuden työkalun tutkijoille, jotka haluavat tarkastella viestintää ryhmädynamiikan ja identiteettien näkökulmasta. Näitä menetelmiä voidaan soveltaa myös nykyajan viestintätilanteiden, kuten somekeskustelujen tai poliittisen puheen, analyysiin.
Käytännössä tutkimus siis tukee kriittistä raamatuntulkintaa, syventää yhteiskunnallista keskustelua vihapuheen rajoista ja tarjoaa menetelmiä vihapuheen tutkimukseen historiallisessa ja nykyisessä kontekstissa.
Mitkä ovat väitöstutkimuksesi keskeiset tutkimusmenetelmät ja -aineistot?
Väitöstutkimukseni prosessi rakentui rajatun aineiston huolelliseen analyysiin sekä monitieteiseen menetelmälliseen lähestymistapaan, jossa yhdistin eksegetiikkaa, kielentutkimusta ja sosiaalipsykologiaa.
Tutkimukseni menetelmällinen lähtökohta oli synkroninen ja deskriptiivinen analyysi. Synkroninen näkökulma tarkoittaa, että tarkastelin Aamoksen kirjaa sellaisena kuin se on säilynyt masoreettisessa muodossaan, ilman pyrkimystä rekonstruoida sen syntyhistoriaa tai redaktiivisia kerrostumia. Analyysin kohteena on tekstin nykyinen muoto ja sen sisäinen rakenne, logiikka ja kohdeyleisö. Deskriptiivinen näkökulma puolestaan mahdollistaa tekstin tutkimisen ilman moraalisia tai teologisia arvottamisia. Tutkin kielenkäyttöä sen omassa historiallisessa kontekstissa, enkä ota kantaa siihen, onko kielenkäyttö oikeutettua tai sopivaa.
Lisäksi sovelsin sosiaalisen identiteetin teoriaa ja itsekategorisoinnin teoriaa, jotka selittävät, kuinka ryhmäjäsenyys ja ryhmien väliset suhteet vaikuttavat viestintään. Nämä teoriat auttoivat minua ymmärtämään, miksi profeetta Aamos puhui niin kärjekkäästi, ja mitä hän tavoitteli retorisella tyylillään. Ne myös selittivät, miten puheessa näkyy ryhmäidentiteetin puolustaminen ja ryhmien välinen vastakkainasettelu.
Lisäksi kehitin vihapuheen analyysimallin, jossa pisteytin Aamoksen kirjan ilmaisujen intensiteettiä viidellä tasolla. Tällä tavoin pystyin erittelemään, millaiset ryhmät tai kohteet saivat voimakkainta kielellistä kohtelua ja mitä tämä kertoi Aamoksen tavoitteista.
Pääasiallinen tutkimusaineistoni oli Aamoksen kirja masoreettisessa muodossaan. Käytin lähdetekstinä Biblia Hebraica Quinta -julkaisua (BHQ), josta siteerasin hepreankielistä tekstiä ilman kriittisiä merkkejä. Aineiston rajauksessa painotin erityisesti sellaisia kohtia, joissa Aamos puhui kansoja tai ryhmiä vastaan syyttävin, halveksivin, uhkaavin tai epäinhimillistävin sanankääntein.
Historiallisena taustoituksena käytin Aamoksen aikaan liittyvää yhteiskunnallista tietoa, kuten Assyrian nousua ja Israelin sisäisiä valtarakenteita, mutta analyysin kohteena pysyi aina nimenomaan kirjallinen Aamos ja hänen retoriikkansa.
Yhteenvetona tutkimusprosessi yhdisti raamatuntekstin kielellisen ja retorisen tarkastelun, sosiaalipsykologisen viitekehyksen ja systemaattisen vihapuheen analyysin. Tämä mahdollisti kokonaiskuvan muodostamisen siitä, kuinka Aamoksen kova kieli ei ollut sattumanvaraista, vaan tarkoituksellinen osa hänen viestintäänsä ja asemaansa yhteisön sisällä.
