91����

Itämeri on piikki suomalaisten lihassa suomalaisessa mielenmaisemassa. 

Tämän tuloksen professori Tuomas Räsänen haluaa nostaa tutkimuksistaan esiin, vaikka historian kirjoitus on usein enemmän pohdiskelevaa ja seuraa erilaisia juonteita kuin tarjoaa suoraan konkreettisia tutkimustuloksia tai ratkaisuja. 

– Ajatellaan, että meillä on kaikki hyvin, mutta sitten meillä on maailman saastunein meri tuossa vieressä – anomalia suomalaisen perinteisen ympäristösuhteen myytin näkökulmasta. Se tekee siitä aika mielenkiintoisen tutkimuksen kohteen.  

Suomalaisten teot saastuttavat myös Itämerta, mikä saa kyseenalaistamaan meidän ympäristösuhteemme erityisyyden. Itämereen on haluttu kiinnittää sen takia enemmän huomiota kuin soiden ja metsien suojeluun, vaikka nekään eivät ole pysyneet koskemattomina. 

Räsänen on tutkinut 1900-luvun ympäristömuutosten historiaa eli sitä, miten ympäristö on sen aikana muuttunut, minkälaisia reaktioita muutos on aiheuttanut ja minkälaisia toimenpiteitä eri yhteiskunnalliset toimijat ovat tehneet suojellakseen ympäristöä. Lisäksi hän on tarkastellut eri näkökulmista sitä, mistä syistä teollinen toiminta on johtanut ympäristön pilaantumiseen. 

– Tiivistetysti selvitän tutkimuksissani sitä, miten maailma on mennyt ympäristöllisesti näin surkeaan tilaan. 

Suomalaiset ajattelevat olevansa maailman ympäristöystävällisin kansa 

Väitöskirjatutkimuksessaan Tuomas Räsänen selvitti Itämeren saastumista ja alueen maiden yhteistyötä. Itämeren saastumiseen herättiin 1960-luvulla ja Suomessa sekä muissa Itämeren alueen demokratioissa tartuttiin toimeen. Kommunistisilla valtioilla ei sen sijaan ollut suurta kiinnostusta ympäristötoimiin. Heidän osallistumisensa yhteistyöhön liittyi usein muita motiiveja – esimerkiksi haluun saada länsimaista teknologiaa, jota voitiin käyttää juomaveden puhdistamiseen. Sen sijaan jätevesien vaikutukset eivät juuri kiinnostaneet. 

Suomi oli kiinnostuneempi ympäristönsuojelusta, mutta suhde ympäristöön oli kaikkea muuta kuin ongelmaton. Jätevesien puhdistusta kehitettiin ja vaarallisimmiksi tiedetyt myrkyt kiellettiin 70-luvulla. Kaikkea ei kuitenkaan voitu tulpata. Esimerkiksi pelloilta ja metsistä on valunut valtavia määriä ravinteita Itämereen. 

– Metsänkasvatus on – ainakin implisiittisesti – nähty paljon tärkeämmäksi kuin Itämeren tila. Ympäristönsuojelu on myös kallista ainakin aluksi, joten monia Itämeren tilan parantamiseen tähtääviä toimia on myös vastustettu ja viivytetty.

Suomalaiset ajattelevat olevansa maailman ympäristöystävällisin kansa, mitä Tuomas Räsänen on pyrkinyt joissain kirjoituksissaan purkamaan. Poliitikotkin toistavat julkisuudessa, että Suomessa on maailman puhtain ruoka ja ilma sekä paras ja ympäristöystävällisin metsäteollisuus. 

– Olemme rakentaneet myyttejä suomalaisesta ympäristösuhteesta ja siitä, että olemme tällainen metsäkansa lähellä luontoa, vaikka todellisuudessa minun käsitykseni mukaan suomalainen metsä- ja ylipäänsä luontosuhde on aika riistävä. 

Historioitsijat voisivat tuoda erilaisia näkökulmia ympäristökeskusteluun 

Kaikki Tuomas Räsäsen tutkimusnäkökulmat eivät kuitenkaan liity pelkästään siihen, miten ihmiset tuhoavat kaiken, vaan lisäksi hän on tutkinut, millaisia uudenlaisia luonnonvaraisten eläinten suojelun menetelmiä on kehitetty ja millaista vaivaa on nähty niiden suojelun eteen.  

– Olen puhunut ihmisten ja eläinten suhteen ympärikääntämisestä. Ennen ajateltiin, että eläin on olemassa tehdäkseen ihmiselle työtä, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla suhde on kääntynyt osittain sinne päin, että luonnonsuojelijat ovat tehneet valtavasti työtä suojellakseen uhanalaisia eläimiä. 

Hänen mukaansa suomalaisten asenteissa näkyy muutoksia: ympäristön hyvinvointia ajattelevien ihmisten määrä on noussut valtavasti. Asenteet kuitenkin hyvin harvoin kiertyvät suoranaiseen toimintaan ja kiistatilanteessa yleensä talouspuoli edelleen voittaa.  

Ympäristönmuutoksesta käytävässä keskustelussa kuultavana ovat usein luonnontieteilijät, mutta Tuomas Räsänen ajattelee, että myös historioitsijoilla olisi annettavaa keskusteluun. 

– Historioitsijat eivät tuo suoria ratkaisuja, mutta he tuovat syvällistä näkemystä siitä, millaisiin ajatusrakennelmiin pohjautuen ympäristöä on hyväksikäytetty. Siten ihminen voi tunnistaa myös omat, osin tiedostamattomat aatteet ja mentaliteetit, jotka määrittävät luontosuhdetta. 

Räsäsen tutkimusaiheet ovat saaneet hänet kyyniseksi, mutta toisaalta synkkyys tekee niistä myös mielenkiintoisia. Professorina hän haluaa koota ympäristöhistorian tutkimusryhmän.  

– Vedän sekä kandi- että graduseminaaria. Olisin professuurin myötä varmaan voinut jättää kandiseminaarin pois, mutta olen halunnut pitää sen. Seminaareista löytyvät usein tulevat tutkijat. 

Toistaiseksi Tuomas Räsänen pysyy matkaprofessorina, mutta kuopiolaislähtöisenä hänen tavoitteenansa on muuttaa perheineen takaisin Itä-Suomeen, kunhan tytär on lähtenyt kotoa maailmalle. Vapaa-ajalla hän lukee, hiihtää, suunnistaa ja käy vaeltamassa. Lapilla on erityinen paikka hänen sydämessään ja hän toivoo myös joku päivä tekevänsä ympäristöhistorian tutkimusta siihen liittyen. 

TUOMAS RÄSÄNEN 

• Itä-Suomen yliopiston ympäristöhistorian professori 1.1.2024–
• Ympäristö- ja eläinhistorian dosentti, Turun yliopisto, 2018
• Filosofian tohtori, Turun yliopisto, 2015
• Filosofian maisteri, Turun yliopisto, 2003 

TÄRKEIMMÄT TEHTÄVÄT 

• Apulaisprofessori (tenure track), Itä-Suomen yliopisto, 1.1.2020–31.12.2023
• Apulaisprofessori (tenure track), Turun yliopisto 1.1.2019–31.12.2019
• Postdoc-tutkija, Turku Institute for Advanced Studies (TIAS), 1.1.2018–31.12.2018